Jari Tervon Esikoisesta julkaistut arviot arvioivat erityisesti sitä, onko romaani totta.
Typerä kysymys: onko fiktio faktaa? Ei tietenkään, mutta fiktio ei näytä pääsevän pakoon tuota kysymystä. Faktuaalisuus tuntuu määrittävän fiktion arvoa ja kiinnostavuutta, vaikka fiktio on fiktiota. Syksyn Jari Tervo -uutuudesta, Esikoisesta, ei ilmeisesti voi puhua eikä kirjoittaa edes arvostelua pohtimatta sen totuuspohjaa.
Näin sitä pohtii Turun Sanomat: ”Todennäköisesti Esikoinen on romaaneille tyypilliseen tapaan faktan ja fiktion sekoitus, jossa vain ulkoiset puitteet ja tapahtumaympäristö ovat suoraan kirjailijan omasta henkilöhistoriasta.”
Ja näin Keskipohjanmaa: ”Tervo itse painottaa, että kyseessä on romaani, ei elämänkerta. Epäilemättä Esikoinen on kuitenkin hyvin henkilökohtainen.”
Aamulehti (ja mm. Lapin Kansa): ”Jari Tervon Esikoinen-romaani on vankalla pohjalla, sillä sen kertoja, päiväkirjaa pitävä rovaniemeläispoika, on syntynyt samana päivänä kun Tervo ja täyttää kirjassa 13 vuotta helmikuussa 1972.”
Savon Sanomat (ja Keskisuomalainen & co): ”Tervo yksin tietää, mikä yhteys on romaanin päähenkilöpojalla ja kirjailijalla itsellään.”
Kaikissa arvioissa Esikoista on kiitelty ennen kaikkea sen tarjoamasta ajankuvasta. Ennen 70-lukua syntyneet kriitikot mehustelevat kilvan 70-lukunostalgiaansa. Niiltä osin he voivat varmasti vahvistaa kirjan totuuspohjan, eikä siinä ole mitään yllättävää: Jari Tervohan on tosiaan elänyt nuoruutensa 70-luvun Suomessa.
Helsingin Sanomien arviossa nostetaan esiin jopa romaanin yhden juonikuvion totuuspohja: ”Totuuspohja on yllättäen myös sen tapahtumalla, joka tuntuu yhtä fiktiiviseltä kuin isomummun romanssi kiinalaisen orjatyöläisen kanssa. Rovaniemellä tosiaan murhattiin srilankalainen patologi, ja ruumis kätkettiin kukkapenkkiin.”
Pitäisikö nyt huudahtaa, että voi miten loistavaa fiktiota, kun se on melkein totta?
Autofiktion totuuspohjan pohdiskelu näyttäytyy vielä omituisempana, kun vertaa sitä selkeän fiktiivisiin romaaneihin. Niiden kohdalla samanlaista faktantarkistusoperaatiota ei ole lainkaan tapana tehdä. Päinvastoin.
Otetaan esimerkiksi Tervon edellinen, vuonna 2011 ilmestynyt romaani Layla, joka teemoiltaan poikkesi vahvasti hänen aiemmasta tuotannostaan. Laylassa hän kuvasi muun muassa kurdien elämää Istanbulissa.
Helsingin Sanomat: ”Tavoilleen uskollisesti Tervo on jälleen tutkinut taustat huolellisesti.”
Turun Sanomat: ”Tervo näyttää perehtyneen syvällisesti etenkin Turkin kurdien kulttuuriin, ja teos sisältääkin runsaasti tietoa heidän tavoistaan, jotka ovat auttaneet maatonta kansaa säilyttämään identiteettinsä.”
Näiden arvioiden ilmestyttyä kurditaustainen kirjailija-lakimies Husein Muhamed osoitti blogissaan kirjasta ison läjän kulttuurintuntemuksen puutetta osoittavia epäjohdonmukaisuuksia ja asiavirheitä. Saman totesi myöhemmin myös islamintutkija Jaakko Hämeen-Anttila.
Miksi kriitikot uskovat itsepäisesti, että kirjoittaja on tarkistanut faktat huolellisesti? Kukaan ei totea Laylasta, että Tervo yksin tietää, miten huolellisesti hän on tutkinut taustat.
Toki virheitä sattuu, eivätkä Tervon virheet olleet romaanin kannalta fataaleja. Fiktiohan on, niin, fiktiota.
Laylan asiavirheet nousivat kuitenkin suorastaan lööppiuutiseksi. Kirjailija Jari Tervo on kirjoittanut fiktiota!
Eräs perhetuttuni linjasi aikoinaan minulle suhdettaan kirjallisuuteen niin, että hän ei lue kirjoja, koska ne eivät ole totta. Hän ei ole linjansa kanssa yksin. Eiväthän kriitikot muuten käyttäisi niin paljon palstatilaa kirjojen totuudellisuuden pohtimiseen. Eikä Esikoista markkinoitaisi Tervon ”henkilökohtaisimpana teoksena” ja lennätettäisi toimittajia Rovaniemelle kiertämään bussilla Tervon lapsuusmaisemia, ellei kirjanostajia kutkuttaisi Tervon yksityiselämä ja henkilöhistoria.
Minä taas luen kirjoja juuri siksi, että ne eivät ole totta. Tietokirjoja toki muista syistä. Tosielämän kuvaaminen on helpompaa ja halvempaa kuin tarinan keksiminen. Fiktiivisen tarinan keksijän on saatava lukija tai katsoja hyväksymään, että tarina ei ole totta mutta silti kiinnostava ja sisäisesti uskottava.
Esikoista lukiessani en kertaakaan ajatellut lukevani muistelmia. Sen sijaan nautin kirjailijan kyvystä saada minut mukaansa 1600-luvun noitavainoihin. Tapahtui suspension of disbelief. Hyppäsin fiktion kyytiin, annoin Tervon ohjata.
Lopuksi perun vielä sanani. Jari Tervon Laylaa edeltävä romaani, Koljatti, oli toki fiktiota. Mutta se oli herkullinen juuri siksi, että poliitikkohahmojen toilailuista saattoi tunnistaa todellisuudessa liikkuneita poliitikkojuoruja. Olivatko ne totta? Journalismi ei saanut juoruja saanut vahvistetuksi tai iljennyt vahvistaa, mutta kirjailija saattoi poimia ne romaaniinsa. Romaanihan on fiktiota.
Mutta voi miten loistavaa fiktiota, kun se on melkein totta!
Kesto avoin 