Takomon Eldorado tekee parodiaa onnen tavoittelusta. Voiko onnea enää muulla tavalla käsitelläkään?
Ohjaaja Akse Petterson hotkii isoja teemoja. Viirus-teatterin Tröst pohti uskoa ja epäuskoa. Ylioppilasteatterin Rakkaus ja maailmanloppu käsitteli, no, rakkautta ja maailmanloppua.
Teatteri Takomon Eldoradossa Petterson kertoo pohtivansa, kuinka onnelliseksi tullaan. Se voi olla teemoista jopa tähän asti vaikein.
Ei niin, että usko, rakkaus tai kuolema olisivat näppärästi paketoitavissa. Niistä ei kuitenkaan ole tehty sellaista ajan mantraa kuin onnellisuudesta.
Self help -kirjallisuus neuvoo onneen, downshiftaus on avain onneen, menneestä luopuminen johtaa onneen. Onnellisuus uhkaa jo tyhjentyä kuvituskuvaksi kukkakedolla hyppivästä hahmosta.
Ei siis yllätä, että ohjaaja on valinnut välineekseen satiirin. Eldorado on parodia onnen etsijöistä. Kuvaus on etäännytetty. Lavalla hösyää nelikko, jotka on kiljumisineen ja tyynyvatsoineen liian räikeä samastuttavaksi.
Esitys ei oikeastaan näytä, mitä onnen etsiminen on. Se kuvaa painetta siitä, että onnea pitää etsiä.
Petterson kuvaa pistävästi ihmissuhteiden ylipsykologisointia: sä luulet mun luulevan että sä luulit -kieltä. Toisessa kohtauksessa onni on mökillä pyydystetty aamuhauki. (On pakko googlata, puhutaanko aamuhauesta missään lifestyle-blogissa.)
Sen sijaan ostoskassien vuori tuntuu onnen etsintänä jo vähän vanhentuneelta. Nykyään opetetaan, että onnellisuus on karsimista.
Ajoittain Eldorado tuo mieleen Ryhmäteatterin Eduskunta-esitykset. Petterson onkin ollut mukana myös niiden työryhmissä. Eldorado ivaa onnijargonia samaan tapaan kuin Eduskunta poliittista paatosta.
Yhdessä dialogissa pohditaan, mitä ihminen eniten toivoisi. Toinen kaipaa takaisin kuollutta kumppaniaan. ”Toi on hyvä”, innostuu toinen, kuin powerpointtia mielessään jo valmistellen.
Itsemurhayritysten lomassa intoillaan siitä, kuinka siistiä on ”kuolla oikeasti”.
Eduskunta-esityksissä harhailee työtön nuori, jota juoksutetaan luukulta toiselle. Eldoradossa hukkaan joutuu se, joka hypnotisoidaan käymään onnellisuustunnelissa.
Selittely ei esitykseen oikein istu. Lopulla kuultava monologi joogasta, terapioista ja hillarikammosta on outo ja paatoksellinen hetki.
Yhdenmukaiseksi esitystä ei voi muutenkaan sanoa. Välillä valuvat veri ja ulosteet. Toisinaan hahmot huojuvat pimahduksen partaalla kuin Jani Volasen ohjaamassa Häiriötekijässä Q-teatterissa.
Eldorado kiteytyy hymähtelyksi: näin me vaan koitamme onnea metsästää.
Petterson ei ole onnen käsittelijänä yksin. Musiikkiteatteri Kapsäkissä pyörii Oot sä onnellinen -esitys, jossa aihetta pui 15 samassa rapussa asuvaa naista. Toisaalta onnea etsitään ja määritellään kirjoissa, elokuvissa ja musiikissa jatkuvasti. Aina sitä ei vain nimetä onneksi, vaan kyse voi olla vaikka unelmien kumppanin etsinnästä.
Tämä kaikki on tietysti materiaalia myös Eldoradolle.
Pari vuotta sitten Petterson ohjasi Ylioppilasteatterille esityksen Jäähyväiset fiktiolle. Ylioppilaslehdessä hän kertoi pohtivansa, kuinka paljon ihmiset peilaavat elämäänsä kulttuuriteollisuuden tarinoihin. Ihannehäidenkin malli on peräisin elokuvista.
Ehkä onnea on etsitty viihteessäkin niin paljon, että onnen käsittely ilman satiiria on jo vaikeaa.
Seurauksena viaton onni alkaakin tuntua jo rajummalta kuin ironia. Ars Fennican voitti tänä vuonna kuvataiteilija Jeppe Hein, jonka töihin kuuluu laulava kulho ja itsekseen liikkuvia penkkejä. Hein kertoi Helsingin Sanomissa, että hän haluaa ”aktivoida ihmisen onnellisuuden tunteita”.
Mike Leighin elokuva Happy-Go-Lucky (2008) hätkähdytti, koska sen päähenkilö oli ihan liian onnellinen.
15-vuotias Robin sentään laulaa olevansa ”sopivasti onnellinen”. Ehkä siinä olisi ratkaisu Eldoradonkin hahmoille.
Kuva: Anna Antsalo
Kesto avoin 