Kirjallisuus

Vain vahvat pärjäävät Saksassa

Judith Schalanskyn romaanin darwinismi ällöttää. Silti tulee halu ymmärtää päähenkilö Inge Lohmarkia.

Judith_Schalansky

Arvio: Judith Schalanskyn romaani Kirahvin kaula. Siltala 2013. 

Kaikkein mieluiten Inge Lohmark olisi kasvi. Silloin hän saisi vain olla, juoda vähän vettä ja hengittää hiilidioksidia. Ja mikä tärkeintä, olisi vailla tunteita.

Lohmark ihastelee luontoa sen kaikessa monimutkaisuudessa ja yksinkertaisuudessa, mutta ihmisiä hän vihaa. Ihmiset ovat heikkoja, ja sitä Lohmark ei siedä. Ei itseltään eikä muilta. Vain vahvimmat selviytyvät hengissä, yksin tietenkin. Silloin ei ole varaa heittäytyä hentomieliseksi.

Inge Lohmark on keskushenkilö pari vuotta sitten alkaneessa kirjallisessa menestystarinassa. Judith Schalanskyn toinen romaani Kirahvin kaula  sai kotimaassaan ylistävän vastaanoton. Kirja kertoo eläkeikää lähestyvästä opettajasta entisessä Itä-Saksassa. Vaikka Suomessa Schalansky on varsin tuntematon nimi, Saksassa hän on noussut lyhyellä tuotannollaan merkittäväksi kirjailijaksi. Vaikutusvaltainen viikkolehti Der Spiegel nimitti Kirahvin kaulaa jopa yhdeksi parhaista Saksojen yhdistymisen jälkeen julkaistuista romaaneista.

Saksalaisesta näkökulmasta kirjan viehätys perustunee symboliikkaan, joka tiivistyy kuuttakymmentä lähestyvässä Ingessä.

Hän on jumittunut entisen ja nykyisyyden välimaastoon, aivan kuten suuri osa entisestä DDR:stä. Sama koulu on ollut hänen työpaikkansa vuosikymmeniä, mutta nyt opinahjoa odottaa sulkeminen. Oppilaita ei enää riitä, sillä pieni paikkakunta on autioitunut. Lukuisat perheet muuttivat idästä Saksan länsiosiin heti, kun se oli mahdollista, ja sataa miestä kohti seudulla asuu vain 70 naista.

Inge Lohmark puolestaan pitää lähtemistä helppona ratkaisuna ja tyrmää kerran toisensa jälkeen ajatuksensa uudesta alusta muualla. Kotiseudulla häntä pidättelevät tuttu työpaikka ja strutsifarmia hoitava aviomies Wolfgang.

Kummallista on, että kummastakaan Lohmark ei kauheasti perusta. Hän pitää oppilaitaan vastenmielisinä eikä kohtaa Wolfgangia juuri koskaan. Niin keskittynyt mies tuntuu olevan isojen, aivottomien lintujensa hoivaamiseen.

Lohtua Ingelle tuovat ainoastaan luonto ja siellä vallitsevat lait, puhtaat luonnontieteelliset faktat. Oppilailleen hän luennoi autoritääriseen tyyliinsä luonnonvalinnasta ja vahvimpien selviämisestä. Luokassa vallitsee preussilainen kuri.

Lohmarkin kaltaiset opettajat, jotka panivat oppilaat laulamaan yksin luokan edessä ja nöyryyttivät heitä, jotka vastasivat kysymyksiin väärin tai unohtivat tehdä läksynsä, poistuivat suomalaisista kouluista eläkkeelle ehkä 1980- tai viimeistään 1990-luvulla.

Mutta Inge Lohmark ei näe toiminnassaan mitään korjaamista. Vain ankarassa kurissa oppilaat oppivat selviämään elämästä.

Aluksi Ingen maailmankatsomus ja suoranainen ihmisviha vieraannuttavat. Oppilaat ovat rasittavia, velttoja, typeriä ja epäsiistejä, eikä kollegoistakaan juuri löydy myönteistä sanottavaa. Yksi luokan oppilaista joutuu muiden kiusattavaksi, mutta Lohmarkin mielestä uhriksi joutuminen on aina oma vika. ”Mitäs vilkuili niin pelokkaasti”, hän mietiskelee. Kiusaajat toteuttavat vain vahvimman oikeuttaan.

Kuvottava asenne on niin kaukana länsimaissa vallitsevasta humanistisesta ihmiskäsityksestä, että Lohmarkia on mahdoton ymmärtää. Väistämättä hän alkaa vaikuttaa kylmäkiskoiselta hirviöltä.

Toisaalta Ingen elämä on autiudessaan yhtä surullista kuin Itä-Saksan näivettyvät kaupungit. Wolfgang elää strutseille ja tytär Claudia on asunut 12 vuotta Yhdysvalloissa. Heikkona hetkenään Lohmark antaa itselleen luvan haaveilla ainoan lapsensa paluusta, talosta samassa pihapiirissä, lapsenlapsista.

Toivo kariutuu, kun postissa saapunut hääkuva kertoo Claudian vihdoin löytäneen kumppanin. Työpaikan sulkemisen uhka tarkoittaa, että Inge on vaarassa menettää ainoan jalansijansa yhteiskuntaan.

Kaikkeen tähän Inge kuitenkin suhtautuu aivan kuten kuka tahansa voisi harmitella hetken pöydälle kaatunutta kahvikuppia tai polkupyörästä pudonneita ketjuja.

Wolfgangin näkymättömyys näyttäytyy uudella tavalla, kun Inge kuittaa vuosien takaisen syrjähyppynsä ”alapäätouhuna”. Sen jälkeen tekemäänsä aborttia hän perustelee tietämättömyydellä, sillä hän uskoi jo ohittaneensa hedelmällisen iän.

Vähäisetkin sympatiat Ingeä kohtaan karisevat viimeistään, kun hän muistelee luokan lattialla surkeasti huutavaa tytärtään. Claudia kävi äitinsä luokkaa ja joutui kiusatuksi, mutta Lohmark kieltäytyi puuttumasta asiaan. Arvovalta muiden oppilaiden silmissä olisi karissut.

Miksi ihmeessä opettajan rooli tulee hänen arvoasteikossaan roimasti ennen mitään muuta? Miksi Ingestä on tullut kyvytön tuntemaan?

Schalansky on rakentanut Ingen hahmon taitavasti, sillä häntä ei voi olla tulkitsematta omien käsitystensä ja kokemustensa valossa. Yhtäältä opettajatar näyttäytyy teflonpintaisena, toisaalta murtumakohtia on useita.

Tärkeimpänä niistä romaanissa tarjoillaan Lohmarkin kiinnostusta oppilastaan Erikaa kohtaan. Ingen tarkkailussa ja haaveissa on pilkahduksia seksuaalisuudesta, mutta tärkeämpää on kuitenkin, että hän vaikuttaa aidosti välittävän Erikasta.

Tässäkään tapauksessa Inge ei anna tilaa tunteille, vaan tukahduttaa ne alkuunsa. Hänelle elämä on taistelu, jota jokainen käy yksin, ja siksi henkinen suojamuuri on tarpeen. Jos Schalansky vain olisi vähän avannut vihjeitään siitä, miksi Lohmarkin muuri on syntynyt, olisi Kirahvin kaula tarjonnut kiinnostavan pohdinnan lisäksi täyteläisen lukuelämyksen.

Kirahvin_kaula

Kuva: Susanne Schleyer

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s