Tanssi

Tanssi ei vaadi uhrautumista

Voiko nykytanssia ymmärtää? Toimittaja meni ulkomailla katsomaan taidemuotoa, josta ei tiedä paljoakaan. Kokemus oli positiivinen. 

405_laurent_chetouane_sacre_sacre_du_printemps_09 2

Alku näyttää juuri siltä, mitä nykytanssin voisi kamalimmillaan odottaa olevan. Musta lava, jossa on lavasteina ainoastaan muutama valkoinen seinäelementti. Seitsemän tanssijaa, jotka ovat pukeutuneet tummiin shortseihin ja t-paitoihin. Ainoat mielenkiintoiset visuaaliset elementit ovat tanssijoiden kasvoille maalatut rituaaliset merkit. Se pakottaa keskittymään liikkeeseen.

Berliiniläisessä Hebbel am Ufer (HAU)-teatterissa on 16.11. meneillään Laurent Chétouanen koreografia Sacré Sacre du Printemps. Esitys sai ensi-iltansa syksyllä 2012 Essenissä, mutta nyt se esitetään Berliinissä osana Kevätuhrin 100-vuotisjuhlatapahtumaa.

Teos alkaa hiljaisuudesta, jossa tanssijat liikkuvat lavalla kuin vailla suuntaa. Heillä on groteskit ilmeet, ja liikkeissä matkitaan lintuja, kuin luonnonkansojen rituaalissa. He käyttävät koko lavan syvyyttä tullen väliin lähelle yleisöä ja ottaen katsekontaktia meihin.

Kevätuhrin tarina on tuttu: yhteisö uhraa yhden jäsenensä kevään jumalalle. Sacré Sacre du Printempsin ensimmäisessä osassa mietin jatkuvasti, kuka tanssijoista on se, joka kuolee. Samaa käsitellään lavalla. Tanssijat kiertävät lavalla pääosin myötäpäivään – päivän, vuodenkierron mukaisesti. Välillä joku irtautuu ryhmästä, välillä kaksi kääntyy toisia vastaan. Ihmiset hakevat yhteiskunnassa paikkojaan ja valmistelevat rintamia. Leo Schmidthalsin minimalistinen musiikki on perkussiivista ja yhdistää arkaaisten soittimien sävyjä moderniin sähköisiin instrumentteihin. Se sopii esitykseen erinomaisesti. Ensimmäinen osa Sacré Sacre de Printempsistä on silti laimeahko. Siinä on liikaa toistoa ja liikkeet vaikuttavat sattumanvaraisilta. Lisäksi odotan Stravinskyn musiikin sisälmykset kääntävää voimaa ja tunnetta.

Toinen toinen osa mennäänkin Stravinskyn tahdissa. Aurinko näyttäytyy ja katoaa, joten sen nousu on turvattava. Uhka kasvaa ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Yhteisö kääntyy vuorotellen jokaista jäsentään vastaan, joka tanssii soolon muiden liikkeen muuttuessa yhä hurjemmaksi. Maa ja ilma kohtaavat siiveniskuja matkivissa käsissä ja elämää kuvastavassa jalaniskussa. Joka iskee jalan maahan, elää. Ja tanssii. Tanssijat jakautuvat väliin ryhmiin, joiden liikekieli on hyvin erilaista. Kahden tanssijan liike on painin ja tanssin sekoitusta, yksi on vajonnut omaan sisäiseen maailmaansa pyöriessään lavalla, neljä toistaa loputtomasti yhtäaikaista, voimakasta loikkaa. Yhteisö ei kykene lopulta valitsemaan yhtä uhria, vaan jokaisen on tanssittava, kunnes nääntyy. Lavan voimakas jännite purkautuu kaikkien tanssijoiden vaipuessa maahan. Mutta ei elämästä niin helpolla päästä.

Kolmannessa osassa palataan Schmidthalsiin, rytmikkäämmin ja melodisemmin kuin ensimmäisessä osassa. Lavalla tanssijat heräävät yksi kerrallaan kevään armottomaan valoon. Paljastuu, että aurinko nousee, vaikka ketään ei uhrattu. Nykyisessä ajassa olemme siis viisaampia kuin sata vuotta sitten, vai olemmeko? Tanssijat ilmentävät täydellistä hämmennystä, kerätessään yhteisön jäseninä ihmisyytensä rippeitä. Toisiaan vastaan kääntyminen on vielä tuoreessa muistissa, tosiasia, jota ei voi hetkessä unohtaa. Uhka säilyy liikkeessä tanssijoiden viimeiseen kierrokseen saakka. Sacré Sacre de Printempsissä loistaa silti hauras toivo.

Yllätyin siitä, kuinka vaivattomasti esitys nosti assosiaatioita esiin. Vaikka en tunne tanssia sisältä käsin, Sacré Sacre de Printemps ei jättänyt ulkopuolelle. Täältä voit katsoa oikean tanssikriitikon näkemyksen aiheesta. Esitys hyötyy luonnollisesti siitä, että Kevätuhrin tarina on tuttu. Mutta liike ei jäänyt tarinasta irralliseksi. Sacré Sacre de Printemps toimii hyvälle taiteelle tunnusomaisesti monella tasolla – kertoo yhtäältä tarinan ja pohtii toisaalta taidemuodon sisällä esityksen mahdollisuuksien rajoja. Lisäarvoa tuo tarinan ajankohtaisuus. Se, että vierauden sietämistä yhteisössä käsittelevä esitys nähtiin juuri Berliinissä ja juuri Kristalliyön 75-vuotismuistopäivän aikaan tuo siihen oman ulottuvuutensa.

PS:  HAU:ssa, ja kokemukseni mukaan Saksassa yleisemminkin kulttuurin halutaan aukeavan mahdollisimman laajalle yleisölle. Käsiohjelmassa teoksesta ei tehty tahallisen vaikeaa. Perustason saksantaidolla ymmärsin mielestäni Chétouanen lähtökohdat. ”Ich versuche, auf der Bühne choreografische Formationen zu entwickeln, die nichts darstellen, sondern etwas zu Existenz bringen, etwas, das nur in dieser Veräusserlichung erlebbar wird. ”

Tämä kertoi minulle huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Zodiakissa samaan aikaan esitetyn Šostakovitšin Leningrad-sinfoniaan tehdyn Personal Symphonic Moment -teoksen esittelyteksti: ”Šostakovitšin sinfonian vaikutuksesta ja sisimmän pitkälle menevästä ja jäsennellystä oksentamisesta käsin työryhmä luo primitiivisiä ja älyllisiä sinfonisia hetkiä mm. rauhasta, ylilyömisestä, lohdusta, kiihottamisesta, idiotismista, – -.”

Onko tässä kyse kulttuurien eroista, tanssikulttuurien eroista vai onko olemassa kerta kaikkiaan erilaisia käsityksiä siitä, kenelle tanssi on tarkoitettu?

Kuva: Oliver Fantitsch

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s