Mestarikurssi

Huokauksia kritiikin ikuisesta kriisistä

Aino Salonen pistää päänsä ampiaispesään kajoamalla uhanalaiseen arvosteluun. Katso ratkaisukeskeinen lista!

Kritiikkiin puuttuminen tuntuu nyt samalta kuin se, että kommentoisin kiisteltyä Rantaväylän tunnelia Tampereella: Kyllästyttää. Mielipiteet risteilevät. Äänet kohoavat, ja ihmiset kiivastuvat. Kyllästyttää vielä enemmän. Kuka jaksaa enää tätä? Olenko hullu, kun edes otan aiheen esille?

Puhe kulttuurijournalismista kääntyy lähes poikkeuksetta kritiikkiin. Vuosikymmenestä toiseen varsinkin kulttuuriin vihkiytyneet ovat hätäilleet kritiikin palstatilan pienentymisestä ja arvostelujen lyhentymisestä. Lähes yhtä yleinen on huolenaihe on arvostelijoiden ammattitaito. Myös kritiikin elitistisyydestä ja kriitikoiden jääviydestä on jauhettu iät ja ajat. Tuore puheenaihe, joka tulee silti jo monilta korvista ulos, on arvostelujen kierrätys lehtiyhteistyön nimissä.

Siihen on syynsä, että kritiikki pomppaa kerta toisensa jälkeen pinnalle. Juttutyyppi on kulttuurijournalismin kivijalka. Perinteisyydessään se kohtaa sekä suojelua että puistatusta. Yksi kauhistelee, että elintärkeä kritiikki on kuolemassa. Toinen intoilee, että kuolettavan tylsä kritiikki on kuolemassa.

Kritiikki myös erottaa kulttuurijournalismin muusta journalismista ja etenkin sen perinteisestä objektiivisuuskäsityksestä. Kulttuuriin kuuluu ottaa kantaa, ja kritiikki on subjektiivisuuden kirkkain ilmentymä.

Pitkään varsinkin sanomalehden kulttuuriosastolla oli eräänlainen erityisasema. Esimerkiksi Merja Hurrin väitöskirjan mukaan poliittisen lehdistön aikaan kulttuuriosastolla sallittiin mielipiteitä, jotka eivät sovi lehden yleiseen linjaan. Nyt kulttuuriosasto on vain osasto muiden joukossa ja journalistisempi kuin aikoinaan, jolloin asiantuntija-arvostelija oli itsekin taiteilija.

Kritiikistä pauhaamisen lisäksi keskustelu kulttuurijournalismista vilisee polarisointeja: vastakkain asetetaan uutinen ja arvostelu tai viihteellinen henkilöjuttu ja arvostelu. Niiden ulkopuolelle jää vaikka mitä. Itse kaipaisin kulttuurisivuille kiinnostavia ilmiöjuttuja, yhteiskunnallista keskustelua ja taitavaa mielipiteellistä kirjoittamista. Eikä henkilöstä kirjoittaminen ole automaattisesti pinnallista.

Vaikka keskustelu junnaa paikallaan, kritiikin ympärillä on tapahtunut iso muutos – hyvästit yhtenäiskulttuurille. Nyt meillä on paitsi enemmän tiedotusvälineitä myös sosiaalinen media. Jälkimmäinen ei ole ainakaan vielä ottanut arvostelun paikkaa. (Otan mielelläni vastaan vinkkejä kiinnostavista ja visuaalisesti edes siedettävistä kotimaisista kulttuuriblogeista!) Mutta jotkut uumoilevat, että kavereiden suosittelu Facebookissa painaa jo nyt enemmän kuin Hesarin kritiikki.

Ennen kritiikkiin otettiin kantaa korkeintaan lehden mielipideosastolla. Nyt sosiaalisen median jalkapuuhun joutuu myös kriitikko tai toimittaja. Kulttuuriväki rakastaa paheksua yhdessä.

Ja hyvä niin. Taiteilija ja toimittaja ovat molemmat julkisia ammatteja. Näin ollen niitä sopii myös arvostella julkisesti. Valitettavan harvoin taiteilijan ja toimittajan välille kuitenkaan syntyy hedemällistä keskustelua. Vikaa lienee molemmissa osapuolissa.

Samalla on muistettava, että kritiikki ei ole ensisijaisesti palautetta taiteilijalle. Se on journalismia yleisölle. Ja ellei kyseessä ole ammattilehti, kulttuuriväki on vain pieni osa yleisöä.

Mestarikurssin aikana on kristallisoitunut kolme piirrettä liittyen kulttuurijournalismin vastaanottoon. 1) Ihmisillä on vahvoja mielipiteitä siitä, kuka saa puhua kulttuurista. 2) Jokainen kulttuurista kirjoitettu juttu luetaan kritiikkinä. 3) Toimittajan lisäksi on löydettävä instituutio, jota parjata, jos teksti ei miellytä. Koska me emme ole johdettu toimitus tai organisaatio, jotkut ovat tuohtuneet kurssin järjestäneelle Suomen Kulttuurirahastolle.

Harmillisen usein puhe kulttuurijournalismista on kulttuurikentän, alalla työskentelevien ja siitä kirjoittavien, puhetta. Ani harvoin vilkkaimpaan keskusteluun osallistuu puhtaasti kulttuurin ja journalismin yleisön edustajia. Lukijan ääni ei harmillisesti kuulu myöskään kulttuurijournalismin tutkimuksessa.

Haastattelin reilu vuosi sitten graduani varten suurimpien sanomalehtien kulttuuritoimitusten esimiehiä. Jos heiltä kysytään, kritiikkiä ei lahdata. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Jaakko Lyytinen totesi, että kritiikki on parhaimmillaan taideteos itsessään. Turun Sanomien Tuomo Karhu näki kriitikon puolueettomana asiantuntijana kaupallisen toimijan ja lukijan välissä.

Mutta haastattelemani kulttuuritoimitusten pomot korostivat myös, että kritiikki ei ole pyhä. Sen muotoa voi ja pitää kehittää siinä missä kaikkea muutakin journalismia.

Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne peräänkuulutti hiljattain Helsingin Sanomissa ”ratkaisukeskeistä journalismia”. Hän sai heti sosiaalisessa mediassa vastaansa kommenttiryöpyn: ”Mikä ihmeen ratkaisukeskeinen journalismi?” ja ”Telanne ei tiedä mistään mitään”, kuului arvostelu. Ratkaisukeskeisesti ymmärrän, että Telanne on kyllästynyt synkistelyyn ja valitukseen. Toki epäkohdista pitää puhua, mutta joskus toimittajien ja kulttuuriväen soisi kurkistavan oman kuplansa ulkopuolelle ja kysyvän itseltään, onko tuohtumus oikeissa mittasuhteissa ja mitä asialle voisi tehdä.

Vielä ratkaisukeskeisemmin esitän oman toivelistani suomalaiselle kriitikolle:

  • Pakene taiteen jargonia. Kirjoita hyvää ja ymmärrettävää suomea.
  • Älä kangistu mihinkään kaavoihin. Ei ole olemassa yhtä mallia kirjoittaa kritiikkiä! Mieti tekstin tyyliä ja rakennetta tarkoin.
  • Älä peittele intohimoasi, olit sitten tuohtunut tai hurmaantunut.
  • Seuraa alaasi tarkkaan, mutta muista, ettet ole tekijä, vaan laadunvalvoja ja yleisön asianajaja.
  • Ole asiallinen, mutta unohda turha diplomatia. Asiat on sanottava suoraan.
  • Jos huomaat olevasi edes hitusen jäävi, älä kirjoita.
  • Osallistu teksteistäsi käytyyn keskusteluun. Se on osa työtäsi. Ole siinä asiallinen. Jos muut ovat asiattomia, voit jättää heidät juttelemaan keskenään.
  • Jos leipiinnyt, vaihda heti alaa.
  • Kuten esitystaiteilija Pilvi Porkola neuvoi meitä kurssilaisia, älä koskaan mene katsomaan esitystä tyhjällä vatsalla.

Sinulle, joka et löydä listastani mitään uutta: noudatan vain itseään toistavan kulttuurijournalismikeskustelun vankkoja perinteitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s