Arkkitehtuuri

Kannattiko Suomen luonto museoida?

Miten Suomen luontokeskus Haltia Nuuksiossa eroaa Lusto-metsämuseosta Punkaharjulla?

Suomen luonto on museoitu. Siihen on kohta satavuotiaassa tasavallassa varaa.

Kannattiko? Kuka tarvitsee komeisiin kehyksiin upotettua luontoelämystä?

Mikseivät aidon metsän tuoksut ja männynkävyt kelpaa? Miksi karhun keinopesän tai lasin taakse eristetyn lumikanjonin kuvitellaan houkuttelevan kaiken nähneitä lapsia?

Luontokeskus Haltia avattiin toukokuun lopussa Nuuksioon, vajaan kolmenkymmenen kilometrin päähän Helsingin ydinkeskustasta.

Suomen metsämuseo Lusto Punkaharjulla tulee ensi vuonna toimineeksi 20 vuotta. Kävijöitä sillä on vuosittain noin 35 000.

Se on katsojaennätyksiä tehtailevassa museomaassa pieni luku.

Haltiassa on viiden kuukauden aukioloaikana käynyt 70 000 luonnonystävää. Avajaisvuosi on aina menestyksekäs ja todellinen kävijämäärä putoaa puoleen tulevina vuosina – tai sitten ei.

Ehkä ristiinlaminoidusta CLT-levystä tulee suurikin hitti suomalaisessa puurakentamisessa. Silloin Nuuksioon tullaan jo pelkästään rakennuskohteena.

Mutta kysymyksiin.

Kannattiko Suomen luonto museoida?

Haltian perusnäyttely antaa koordinaatit kaikkiin Suomen kansallispuistoihin ja merkittäviin luontokohteisiin omassa lattiaan istutetussa virtuaali-Suomessaan. Se opettaa luontomatkailun aakkoset.

Eri asia on, haluaako laiska suomalainen lähteä enää tämän jälkeen autollaan Suomen ympäri, jos jaloillaan klikkaillen voi surffailla eri kohteissa kuten Haltiassa on mahdollista.

Henkilökohtaisesti ahdistun täytetyistä jäniksistä ja muista karvaturreista lasivitriineissä. Pekka Jylhän luoma, hyökkäävän petolinnun edessä jäykistynyt pupurinki on yksi Haltian taideteoksista. Se tuo mieleen sen lasittuneen katseen, millä ruudun kautta yritämme ottaa tolkkua luonnon monimuotoisuudesta ja sen alati vaihtuvasta olemuksesta.

Sekä Lustossa että Haltiassa on parikymmenmetrinen kaareva maisemapanoraama vuodenaikojen vaihtelussa. Molempia täydentää myös vaihtuva äänimaisema.

Tällainen näyttämökuva viehättää kerran, toisen kerran sen kävelee läpi. Pesiä rakastavat lapset ovat omillaan Haltian karhunpesässä tai Luston jättipuun koloissa, mutta aikuinen miettii, kenen kuvaelmaa tässä oikein yritetään lavastaa.

Näissä paikoissa ei puhuta avohakkuista, joilla perusmökkiläisen sielunmaisema tuhotaan tuon tuosta eri puolilla Suomea. Siinä surussa ei synteettinen nallenpesä lohduta.

Siis kuka tarvitsee komeisiin kehyksiin upotettua luontoelämystä?

Haltian ja Luston suunnittelun takana oleva Lahdelma-Mahlamäen arkkitehtuuritoimisto ottaa kiinni tarinasta. Tarinalla on hyvä perustella muoto, materiaali ja käyttötarkoitus.

Haltiassa se on Kalevalan kertoma maailman alkusynty.

Haltia-keskus itse on lintu, sotka. Sen torni on kuulemma linnunkaula ja pohjoispuolen kaareva linja haluaa olla linnun kylki.

Haltian Sotkanmuna-teos on ”uniikeista paloista koottu” puukupu linnun muotoa toistavan rakennuksen sisässä. Haltia kertoo tarinaa alkulinnusta, jotta suomalainen muistaisi Kalevalan suuren kertomuksen.

Osmo Rauhalan videoteos Peliteoria Sotkanmunan sisässä on sekava, kylmä ja iloton.

Tarina linnusta herkistää arkkitehdin, mutta suomalainen kävijä ei sitä juurikaan ajattele. Ulkomainen kävijä ehkä ajatteleekin. Hän todennäköisesti vaivautuu lukemaan kaiken Haltian nettisivuilta, jos jaksaa matkustaa Nuuksioon saakka.

Ja miksei jaksaisi, luontomatkailu on nousussa.

Haltia kuten Lustokin on tehty pohjimmiltaan turistikohteeksi, ei tietokeskukseksi. Lusto on tässä suhteessa edullisemmassa asemassa itänaapurien suhteen kuin Haltia. Punkaharjun Lustolla ovat uusrikkaat venäläiset turistit 40 kilometrin päässä ja heitä Suomi odottaa.

Fantasiannälkäiset venäläiset rakastavat retkeä puun sisään – ja senhän Lusto mahdollistaa. Sen sisäänkäynti vuosirengasmaisesti kaartuvaan museo-osaan on suunniteltu kuin kairaus puunkylkeen. Mieleen saattaa tulla jopa kansansatu Baba jagasta, kananjaloilla kulkevasta mökistä.

Lusto antaa myös vankat perustiedot puulajeista, metsätaloudesta ja puun hyödyntämisestä. Metsäkoneiden laaja näyttely päähallissa rohkaisee kokeilemaan vaikkapa monitoimikonetta.

Metsurien kämpästä kuuluu kuorsaus.

Puu on puu, lastusta lautaan ja huonekaluista taloihin, kertoo Lusto.

Haltian haltuunotto on epämääräisempi. Lintu ei ole laavu eikä autiotupa ja niitähän luontoretkeilijä arvostaa enemmän kuin haahuilua linnunmunassa.

Mikseivät aidot luonnontuoksut ja käpyjen potkistelu enää riitä?

Arkkitehtuuri tarvitsee monumenttinsa. Puuarkkitehtuuri on suomalainen taitolaji. Lahdelma-Mahlamäen kädenjälki on saanut puun kaartumaan Kotkasta Kaustiselle, Wellamosta Kansantaiteen keskukseen.

Olen käynyt tänä syksynä kaikissa näissä suunnistusreitin rasteissa, nähnyt tuhansia neliöitä rimoitettua seinää, mäkenä laskevia käytäviä ja antavia ikkunaseiniä. Näkemäni rakennukset ovat olleet häikäisevän kauniita, täynnä kalliilla lämmitettävää hukkatilaa ja hämmentynyttä, paljon vartijaksi pantua henkilökuntaa.

Nyt kaikki on vielä hyvin – paitsi Kaustisella, jossa Kansantaiteen keskusta odottaa iso remontti ja uusiokäytön ankara mietintä.

Kuka takaa, ettei muille rasteille käy parinkymmenen vuoden päästä samoin?

Nukkuuko arkkitehti koskaan huonosti?

Ja kuinka monta monumenttia suomalainen puuarkkitehtuuri vielä tarvitsee, ennenkuin järkevä, jokaisen pienrakentajan ulottuvilla oleva puinen tyyppitalo saa piirustukset?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s